Sisällön tarjoaa Blogger.

MINÄ TAHDON, MINÄ ITE, MINÄ OSAAN!

Otsikko kertoo kaiken. Meidän vauva on nyt kadonnut, varmaan pysyvästi. Tilalle on tullut puolitoistavuotias tihulainen, jota ei saa auttaa ja joka on koko ajan tekemässä jotain "vaarallista" tai ei sallittua. Selän kun kääntää, poika on jo tiessään. Milloin Ässä on hävinnyt täyttämään wc-pönttöä vaipoillaan, milloin kiivennyt keittiön pöydän päälle istuskelemaan tai kadonnut siskon huoneeseen tyhjentämään laatikoita. Ja voi sitä suuttumuksen määrää, kun otat pojan pois puuhista ja ohjaat toiseen tekemiseen.




Joka päiväisistä ruokahetkistä on tullut tappelua, jos ei ole tarjolla sormiruokaa tai sellaista mikä pysyy helposti omassa lusikassa. ÄITI EI SAA AUTTAA! Se on ihan kamalaa, jos joku auttaa. Kovassa nälässä apu kelpaa pienen kiukuttelun ja muutaman "EI":n jälkeen, mutta muuten on aivan turha edes yrittää. Ruoka päristellään ja lautanen heitetään lattialle. Raivon vallassa huudetaan "EI". Siinä on turha ite yrittää syödä samaan aikaan, sillä se oma lautanen saattaa löytää tiensä lattialle. 





Nyt suureksi kiukun kohteeksi ovat muodostuneet rappuset. Meillä ei niitä ole onneksi montaa, mutta niitä kuitenkin on. Ässä ei millään ymmärrä eikä usko, ettei voi kävellä rappusia vielä samalla tavalla kuin aikuiset. Mutta on päättänyt, että hän voi ja osaa. Onneksi ensimmäisen kerran tultua polvilleen alas, on sentään halunnut apua ja antaa käden. Meillä ei siis rappusissa ole lainkaan kaidetta. 

Ässää on yritetty ohjeistaa menemään rappusissa pylly edellä alas, samalla tavalla kuin sohvalta alas tultaessa, mutta se ei käy. Pihalla vaan raikaa "EI", kun yrittää ohjeistaa. Rappuset siis tullaan kävellen alas, askelma kerrallaan ja äidin kädestä kiinni pitäen. Ylös kuitenkin voidaan mennä itse kontaten. On se vaan hassu.




Tähän kohtaan varmaan voin todeta, että meille on tullut puolentoista vuoden uhma kylään. Toivottavasti menee pian ohi. Vaikka toisaalta pienen kiukuttelun takana on kuitenkin edelleen se nauravaisin ja iloisin poika mitä tiedän. Poika, joka pussaa ja halaa sekä rakastaa suuresti. Minun oma pikku muru, joka kömpii illalla äidin viereen halaamaan ja sanoo "Ai ai, äiti". 





Onko teillä on ollut puolentoista vuoden uhmaa? Miten meni?

<3 MäSäMutsi

5 kommenttia

  1. Tutulta kuulostaa! Tyttö on 2,5 vuotta ja uhmis vain pahenee :D Vaatii vanhemmilta aikamoiset hermot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä mä hieman pelkään ettei tää ihan heti lopu. Uskomattoman paljon sitä tahtoa on jo 1,5v:llä niin varmasti sitä on sitten kaksin verroin 2,5v.

      Poista
  2. Toi kun omaa tahtoa rupee löytymään niin se on morjensta vaan lepposille kauppareissuille tai ruokailuille :D Helmillä uhma oli ihan järkyttävää 2vuotiaasta 3 vuotiaaksi. Nyt se on siis tasottunut. Henni puolestaan on alkanut löytää sitä omaa tahtoa ja kauhulla odotan millon se uhma iskee todenteolla. Tsempit vaan meille molemmille :D !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän esikoisella alko vasta kolmivuotiaana ja oli ihan kamala. Välillä teki mieli jättää se sinne kauppaan huutaa ja lähteä ite vaan kotiin. 🙈 Mutta sitten se oli lopulta ohi, ihan yhtäkkiä ku oli alkanutkin. Tää on nyt jotain aivan uutta ja kauhulla ootan tulevaa. Ja tsemppiä myös sulle ❤️

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä! Kiitos kommentistasi.