Sisällön tarjoaa Blogger.

En aio koskaan olla äitini kaltainen

Olen koko pienen 34 vuoden ikäni pyrkinyt olemaan täysi äitini vastakohta. Päätin jo hyvin nuorena, ettei minusta tule koskaan äitini kaltaista ihmistä. Sanat "muistutat äitiäisi" saa aina vereni kiehahtamaan ja pahoinvoinnin aallon vyörymään ylitseni. Onneksi nykyään en kuule tuota juuri lainkaan. Ihmiset jotka tuntevat äitini, ovat joko kuolleet tai eivät ole enää niin aktiivisesti mukana elämässäni, isovanhempiani lukuunottamatta. Oma äitini on ihminen, jota en halua muistuttaa millään tavoin, en ulkonäöllisesti enkä varsinkaan luonteeltani tai käytökseltäni. Olen siis koko pienen ikäni pyrkinyt tietoisesti olemaan äitini täysi vastakohta. Kuitenkin joka aamu pelkään, että peilistä tuijottaa äitini kopio. Pelkään etten pääse koskaan oikeasti pakoon perimääni. Ja kun sen näin ääneen sanoo, niin tiedostan itsekin etten sitä koskaan voikaan pakoon päästä, mutta kysymys kuuluukin tarvitseeko minun kuitenkaan olla äitini kaltainen?



Millä tavoin ja milloin sitten muistutan äitiäni? Huomaan, että suutun tai ärsyynnyn samoista asioista kuin äitini. En jaksa lainkaan älyvapaata pelleilyä väsyneenä. En pidä jankuttamisesta. Enkä myöskään voi sietää sitä, että jos pyydän jotain tehtäväksi, niin toimeen tarttuminen kestää iäisyyden. En pidä viivyttelystä. Ja varsinkaan en voi sietää sitä, ettei vastata kysyttäessä tai vastataan murahtamalla. Eli taidan omata äitini kärsimättömän luonteen, ainakin tietyissä tilanteissa. 




Huomaan muistuttavani äitiäni silloin, kun olen väsynyt. Väsyneenä kärsimättömyyteni korostuu ja odotukseni tuntuvat olevan ihan väärässä mittasuhteessa todellisuuteen. Väsyneenä muutun kärttyisäksi, mistä en pidä itsessäni lainkaan. En voi sietää kärttyisänä oloa, varsinkin kun perusluonteeltani olen kuitenkin iloinen ja positiivinen. Olen väsyneenä äitini kopio, olen kärsimätön ja kärttyisä. Lisäksi ärsyynnyn ihan pikkuasiosta, joihin normaalitilanteessa en varmasti kiinnittäisi lainkaan huomiota. Väsyneenä kaikki kodin tekemättömät työt suututtaa ja kuvittelen omassa marttyyrimaailmassa, että vain minä teen kotona jotakin. Todellisuudessa meidän perheessä kaikki osallistuu kotitöihin, toki päävastuu on minulla, koska olen koko ajan kotona. Väsyneenä näen vain sen, että muut istuu ja katsoo telkkaria tai pelaa xboxia, kun minä joudun raatamaan niskalimassa koko perheen hyväksi. Väsyneenä elän samassa harhaluulossa, jossa äitini eli koko ajan. Äitini oli sitä mieltä, ettei kukaan tehnyt mitään lapsuuden kodissani. Todellisuudessa se oli äiti, joka harvemmin mitään teki. Äiti vaan piti kovaa meteliä asiasta, silloin kun kerrankin teki ruuan tai tiskasi astiat. Tai piipahti jossakin muussa kaupassa kuin Alko.

Minulla on kuitenkin onni, että tiedostan tämän ikävän kaavan ja pystyn aktiivisesti yrittää muuttamaan itseäni. Varsinkin heti, kun pahin ärsyyntymisen / suuttumuksen huippu on mennyt ohi. Joka kerta, kun huomaan suuttuvani tai ärsyyntyväni, rauhoitan itseni ennen kuin avaan suuni. Mietin etten sano mitään sellaista mitä jälkeen päin joudun katumaan tai sanon jotain sellaista mitä en edes oikeasti tarkoita. Olen oppinut, etten päästä itseäni suuttuessanikaan lipsauttamaan samanlaisia tökeryyksiä kuin äitini silloin joskus. Vaikka en ole äitini kanssa ollut enää missään tekemisissä useaan vuoteen, kuulen edelleen korvissani kuinka äitini huutaa minulle "Olet saamaton paska! Pilasit minun elämäni! Minä en koskaan sinua olisi halunnut!" Ne on sanat mitä en koskaan aio lausua! Ne on sanat, mitä ei koskaan voi vetää takaisin, kun ne on kerran sanottu.


Jos äitini ei koskaan minulle mitään opettanut, niin yhden asian hän opetti tietämättään. Äitini opetti minulle millainen ihminen minä en koskaan halua olla! Minä en halua olla ihminen, joka huutaa inhottavia asioita suuttuessaan. Minä en myöskään halua ärsyyntyä turhasta, enkä halua olla kärsimätön, näiden asioiden eteen minun pitää tehdä töitä,  varsinkin silloin kun ole väsynyt. Mutta luulen, että muilta osin olen onnistunut ihan hyvin. Minä kerron joka päivä lapsilleni kuinka paljon heitä rakasta. Kehun, pussaan, halaan juttelen ja nauran heidän kanssaan. Mutta myös nalkutan turhista, kuten siivoamisesta, pyykeistä lattialla tai mieheni jatkuvasta penkkiurheilusta. Mutta se nalkuttaminen taitaa olla ihan oikeutettua... Vai mitä?




7 kommenttia

  1. Olen usein miettinyt sitä, miten suhde omiin vanhempiin ja omaan äitiyteen muuttuu vuosien kuluessa. Nyt kainalossa oleva lapsi on kohta uhmaikäinen, sitten teini-ikäinen ja pian aikuinen, joka ei välttämättä haluakaan olla tekemisissä kanssani. Ei auta kuin yrittää parhaansa - ja tiedostaa edellisten sukupolvien virheet. Halataan ja laitetaan rajat oikein. Hyvältä kuulostaa sun äitiys :)

    VastaaPoista
  2. Rehellinen teksti. Todella ikävää, että sinulla on huonoja muistoja äidistäsi sekä hänen törkeistä puheistaan.

    On hyvä miettiä omaa käytöstään ja sitä, voisiko kehittää itseään paremmaksi. Itsekin usein pohdin, haluanko olla sellainen äiti, joka tekee niin tai sanoo näin. Sitten yritän päästä ikävistä käyttäytymistavoistani eroon.

    VastaaPoista
  3. Tuttuja ajatuksia😕 ja liian monelle tuttuja.

    VastaaPoista
  4. Jep. En halua olla kuin äitini, mutta ärsyttää kun tunnistan itsessäni sellaisia piirteitä.

    VastaaPoista
  5. Tiedät varmaan, että joskus voi olla hyvä tunnustaa omat mietteet(kuten teetkin) ja hakeutua juttelemaan asioista,lapsuuden möröt kun vaanivat kintereillä, ei ole vapaa elämään omaa elämää, kuten haluaisi. Nm kokenut samaa.ulla

    VastaaPoista
  6. Kuulostaa siltä kuin tuo olisi melkein suoraan minun lapsuudestani. Minulle huudettiin ettei minusta koskaan tule mitään ja turha hankkia lapsia koska olen niin saastainen ja siivoton että ne otetaan minulta pois. Oletettiin että pärjään koulussa ilman apua ja kun pärjäsin kympin tyttönä, vähätellään että koulun opit on turhia kun en elämästä ymmärrä mitään. Kun yritin sanoa että lasten lyöminen on kielletty laissa naurettiin räkäisesti päin naamaa ja todettiin että minulla ei ole mitään oikeuksia niin kauan kun kotona asun.
    Olen viettänyt koko elämäni yrittänyt päästä tästä huonouden tunteesta ja kun sain oman tyttären vannoi etten tee mitään kuten oma äitini minulle teki. Kohta kymmenen vuotta äitiyttä takana ja joka päivä muistutan itseäni uudelleen mitä en halua olla.

    VastaaPoista
  7. Aivan kuin minun lapsuudestani tämä teksti! Rehellinen kuva siitä,jota vastaan itsekin taistelen päivittäin. Olin 12 ku lähdin isän luokse asumaan.On ollut hetkiä ladten syntymän jälkeen,jolloin kaipasin omaa äitiäni enemmän ku ketään maailmadsa,sillä aivan kaikki oli uutta ja pelotti. Kuitenki samalla hetkellä kuulu se sama lause päässä,jonka olen kuullut äitini suusta päivittäin niin kauan kun asuin hänen kanssa. "Olet ruma ja saamaton,mä vihaan sua!" Ikinä ei tulisi edes mieleen sanoa omille tyttärilleni mitään vastaavaa! On aika hemmetinmoinen voittajafiilis, kun saa joka ilta nukkumaan mennessä kiittää itseään pitkästä pinnasta ja muutamasta ylimääräisestä "olet rakas-pusuhalikohtauksesta". Kiitos oman lapsuuden esikuvan oli muuten alussa tosi vaikeeta sanoa lapsilleen,et rakastaa heitä.Johtuneekohan siitä,et itse en ikinä sitä kuullut.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä! Kiitos kommentistasi.