Sisällön tarjoaa Blogger.

Paluu arkeen löi nyrkillä kasvoihin

Blogini on ollut kaksi viikkoa hiljaa ja syynä hiljaisuuteen on arki. Arki, joka veti kunnolla turpaan heti alkumetreillä ja sai minut melkein halvaantumaan. Vielä kolme viikkoa sitten odotin uutta arkeani innolla. Odotin töihin menoa, keskustelua aikuisten kanssa, rauhallisia lounaita sekä kahvin juontia ilman kädessä roikkuvaa taaperoa. Kuvittelin, kuinka pukeudun siististi ja meikkaan joka aamu. Alkaisin taas näyttämään ihmisille, joka olin vielä kolme vuotta sitten. Kuvittelin, että nyt pääsisin toteuttamaan itseäni ja kuinka voisin olla jotakin muuta kuin äiti ja kodinhengetär. Mutta arki päättikin yllättää ja vetää ensin oikean koukun alaleukaan, jonka jälkeen isku suoraan palleaan ja ilmat pihalle. Siinä arki sitten naureskeli, kun minä jäin haukkomaan henkeä ja yritän ymmärtää mitä oikein tapahtui.

Paluu arkeen

Kuvittelin arjen olevan aivan erilaista, mitä se todellisuudessa sitten tuli olemaan. Kuvittelin, että töiden jälkeen voin käydä salilla ja toisinaan kavereiden kanssa kahvilla. Ajattelin, että istun iltaisin Ässän kanssa nojatuolissa ja luen satuja. Olin suunnitellut mistä kaikesta keskustelisimme ja mitä elokuvia katselisimme yhdessä Isimiehen kanssa, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Olin mielessäni maalannut arkeni täydelliseksi, kiireettömäksi, täynnä naurua ja mielekästä puuhaa. Kunpa joku olisi huomauttanut minulle harhoistani ja olisi kertonut kuinka väärässä tulisin olemaan.

Kyllä minä töihin pääsin, aikuisten kanssa pääsen keskustelemaan, syömään lounaita ja kahvinkin saan juoda rauhassa. Pukeudun asiallisesti ja meikkaan. Mutta tämä ei tunnu lainkaan sellaiselta kuin olin kuvitellut. Mieleni sopukoissa kalvaa syyllisyys. Tunnen syyllisyyttä siitä, että hylkään lapseni päiväkotiin. Kaipaan meidän yhteistä arkea, joka on täynnä hiekkalaatikoita, likaisia vaatteita, märkiä pusuja sekä itkua ja naurua. En olisi hetkeäkään uskonut, että kaipaan arkea kotiäitinä. Eli töiden tekeminen ei tuokaan enää sellaista nautintoa kuin ennen. Tykkään edelleen työstäni, mutta se ei tuo enää sitä samaa tyydytystä. 

Se mikä uudessa arjessa löi nyrkillä suoraan nenään, oli hektisyys ja minuuttiaikataulu. Aamulla kun kello soi, pitää tietyssä rytmissä olla puettuna, syötynä ja kamat pakattuna. Ovesta pitää olla ulkona ihan viimeistään klo 7.20, jotta ehdin viemään Ässän hoitoon ja itse töihin ajoissa. Ja tämä aikataulutus ei jää aamuihin. Sama minuuttiaikataulu alkaa, kun pääsen töistä. Minun pitää olla hakemassa Ässää tiettynä aikana, jotta ehdimme viemään Teinimonsterin harrastuksiin taikka ehdimme taaperojumppaan. Myös omille harrastuksille pitäisi olla aikaa, mutta sitä ei tunnu löytyvän. Kaupassa pitää ehtiä käymään ja illallisen on oltava pöydässä viimeistään klo 17, paitsi keskiviikkoisin, kun sillon pitää olla taaperojumpassa. Kun viimein ollaan saatu syötyä, on aika hetkeksi hengähtää sohvalla katselleen piirrettyjä tai ulkoilla. Ellei ole jokin saatanallinen vanhempain ilta tai muu tempaus koululla tai päiväkodilla, jonne muutenkin kiireiset vanhemmat velvoitetaan saapumaan paikalle. Sitten alkaakin jo iltaruutinit. Aikuisten aika alkaa klo 21, jolloin ollaankin jo niin väsyneitä, että nukahdetaan ennen kuin ehditään sanoa hyvää yötä.

En minä tällaista odottanut. En tilannut tällaista arkea. Stressin määrä on monin kertaistunut, vaikka kuvittelin nyt kaiken helpottavan. Aikaisemmin huolehdin vain rahasta tai oikeammin sen riittämisestä, nyt stressaan miljoonasta asiasta. Ehditäänkö käydä kaupassa ennen nälkäkiukkua, muistinko ostaa kaiken, onhan ruoka ajoissa valmis, selviämmekö aamulla tunnissa ulos? Muistanko hakea Teinimonsterin treeneistä? Olenko muistanut huolehtia kotiin välipalatarpeita nälkäiselle teinille? Entä jos Ässä sairastuu? Saan olla vain neljä päivää kotona hoitamassa lasta, entä jos Ässä ei ole terve siihen mennessä? Stressaan omaa liikkumattomuuttani, huomaan jo nyt kuinka olen alkanut kahdessa viikossa kangistua. Mutta treenamiselle ei vain yksinkertaisesti löydy aikaa kuin viikonloppuisin, jolloin olen niin väsynyt, että haluisin vain nukkua koko viikonlopun yli.

En siis ollut lainkaan varautunut tähän ylivoimaiseen väsymykseen ja stressiin minkä arki tuo tullessaan. Minua on lohdutettu, että kohta se arki solahtaa uomiinsa ja tästä kaikesta tulee minulle rutiini. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta ainakin ilmeisen välttämätön. Nyt jo kahden viikon jälkeen, on jo pikkaisen helpottanut, mutta en siltikään nauti tästä arjesta. En lainkaan pidä kiireestä ja juoksemisesta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Ainoa hengähdystauko on töissä, jolloin voin toimia ilman paniikkia. Ja näin sen ei pitäisi olla, kodin ja vapaa-ajan pitäisi olla rentouttavaa, mutta sitä se ei tunnu meillä olevan. Jos vielä voisin valikoida jäänkö kotiin vai menisinkö töihin, valikoisin kotiin jäämisen. En vielä ollutkaan valmis tähän arkeen, vaikka näin olin kuvitellut. Toivottavasti tämä tosiaan pian helpottaa ja alan nauttimaan tästä odotetusta arjesta. Arki todellakin veti minua turpaan ja kovaa.

Miltä sinusta arki on tuntunut hoitovapaan jälkeen? Yllättikö jokin asia?


Allekirjoitus

8 kommenttia

  1. Voi että, toivottavasti teidän arki alkaa asettua uomiinsa pian ja tuntua helpommalta. Ja niinhän se alkaa, kunhan ensin tottuu uudenlaiseen meininkiin. Tuo minuuttiaikataulu on niin valitettavan tuttu, joka aamu ja joka iltapäivä sitä kulkee kilpaa kellon kanssa ja tekemättömien ja tehtävien hommien lista takaraivossa. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minäkin toivon. Tää alkujärkytys vaan on kamala. 😖

      Poista
  2. Juurikin tuota pelkään itsekin, kun palaan töihin marraskuussa. Kiirettä ja minuuttiaikatauluja, jotka ei todellakaan mun juttu. Kaduttaa töihin paluu jo nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä ei taida oikeasti olla koskaan tarpeeksi valmis.

      Poista
  3. 2014 olin kesätöissä ja se olikin virhe. Tai jälkeenpäin ajateltuna, se tuli liian äkkiä ja masennukseni pääsi pahemmaksi jnejne. Kuskasin poikia toiselle puolelle kauounkia pyörällä takas lähelle kotia töihin, hakemaan pojat sieltä kilsojen päästä ja takas kotiin. En kaipaa sitä aikaa. Olin helpottunut kun pääsin takaisin kotiin!! Nyt taas tuntuu hyvältä ja nautinkin arjesta, vaikka stressaa ja väsyttääkin, niin kyllä tästä paljon saankin nyt. Tsemppiä ja voimia sinne ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi pääsit takaisin kotiin. Minulla ei nyt taida olla sitä vaihtoehtoa...

      Poista
  4. Huh, tuttua! Jatkavaa kellon kanssa kilpaa juoksemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole turhaan nimitys ruuhkavuodet... 😜

      Poista

Jokainen kommentti on minulle tärkeä! Kiitos kommentistasi.